Siellä missä minä vaikutan, digitalisaatiota kohtaan koetaan suurta uskoa. On julkisen vallan tehtävä edistää digiä, jopa Vatikaanin tasolla ollaan huolissaan digin ulkopuolelle jäävistä.
Odotamme, että digi tuo meille tehokkuutta, tuottavuutta, parempaa palvelun saatavuutta, hyvinvointia ja kestävyyttä. Jos se toisinaan, oikein käytettynä näin tekeekin, olisi vähitellen aika myöntää, että digi tekee meille myös hallaa.
Se koukuttaa meitä, sulattaa keskittymiskykymme, pilaa sosiaalisia kohtaamisiamme, huonontaa ryhtimme ja heikentää näkömme. WHO arvioi, että puolet maailman väestöstä on 2050-luvulla likinäköistä. Ruutujen tuijottelusta. Luonnonvarojen käyttö ja niiden raivaus laitteiden valmistukseen ja datakeskusten tieltä ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa.
”Olisi vähitellen aika myöntää, että digi tekee meille myös hallaa.”
Uskon, että meillä jokaisella on jo omia kokemuksia digin haitoista, mutta missä asenteiden kehitys menee ja missä on kansanterveyttä ajava politiikka? Havainnollistaakseni mahdollista kehityskaarta rakensin sokerikaavan.
Sokerikaavalla trendi kääntyy 20-luvun aikana
Kuten digitalisaatio sokerisaatiokin käynnistyi vahvoin lupauksin. ”Syökää enemmän sokeria, se on huokeinta ja tiivistetyintä ravintoa” mainostettiin 30-luvulla.
Sokerisaatio käynnistyi 1930-luvulla suurten sokeritoppien vaihtuessa kuluttajakokoisiin palasokeripaketteihin – näppäriin kotikäyttöliittymiin. Vuosikymmenen lopulla hype yltyi ja hyötyjä mainostettiin eri käyttötarkoituksiin. Sokeri oli mainiota ravintoa lapsille, mutta tarjosi myös liikemiehille lääkkeen stressiin.
Tutkijat varoittelivat sokerin vaaroista ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa, mutta vasta 1970-luvulla ajatukset saivat kannatusta. Tuolloin ihmisen kouluttautuneisuus alkoi korreloida käänteisesti sokerin kulutuksen kanssa.
Digitalisaatio puolestaan käynnistyi 1980-luvulla kotitietokoneiden käyttöönotosta, ja hype vain vahvistuu. Tosin vastaavasti tiedämme jo viime vuosikymmeneltä, että niin sanotun teknologiaeliitin edustajat rajoittavat voimakkaasti teknologian ja sosiaalisen median käyttöä omilta lapsiltaan.
”Kouluttautuneisuus alkaa korreloida negatiivisesti digin käytön kanssa.”
Sokerikaavan mukaan ennustankin, että tällä vuosikymmenellä – juurikin 40 vuotta digitalisaatioilmiön käynnistymisestä – kouluttautuneisuus alkaa korreloida negatiivisesti digin käytön kanssa.
Ne, joilla on mahdollisuus, pyrkivät vähentämään ruutuaikaa itseltään ja lapsiltaan. Päätetyön arvostus tulee laskemaan kehoystävällisemmän työn hyväksi. Digilakkojen ja -paastojen tukemiseen syntyy palveluja ja liiketoimintaa. Julkinen valta, näin toivon, nostaa digin haittojen vähentämisen kansanterveyskysymykseksi ja osaksi politiikkaa.
Suomalainen toivoo, että rajoitetaan
Vahdin lapseni ruutuaikaa. Vahdin myös mieheni digikäytöstä lapseni seurassa. Yritän vahtia itseäni ja epäonnistun toistuvasti kännykän katselun vähentämisessä.
Koukku ja psykologia on huomattavan vahva. Ymmärrettävästi. Onhan koko sosiaalinen verkostoni yhden pyyhkäisyn päässä jatkuvine kuva- ja linkkivirtoineen. Puhumattakaan puoli- ja kokonaan tuntemattomista, joiden kanssa voin temmeltää älyllisesti ja verkostoani laajentaen. Kokea merkitystä.
Sokerisaation kanssa ollaan nyt, 90 vuotta ilmiön laajentumisesta, tilanteessa, jossa meiltä puuttuu sokerivero ja makeisvero. Pekka Puskan, suomalaisen kansanterveystyön henkilöitymän, aktiivisuudesta huolimatta. Suomalaisilta on myös kysytty ja me itse asiassa toivomalla toivomme virallisia kieltoja ja rajoituksia. Ottaakaa tikkari pois, me sanomme. Voi miten Suomea!
”Me itse asiassa toivomalla toivomme virallisia kieltoja ja rajoituksia.”
Jos digistä kysyttäisiin, sanoisimmeko samoin? Syksyllä uutisoitiin, että Kiina alkaa rajoittaa alaikäisten pelaamista kolmeen tuntiin viikossa. On helppo sanoa, että Kiina on Kiina, mutta veikkaan että moni vanhempi ottaisi vastaavan säädännön ilolla vastaan.
Herättäkää pekkapuskat, meillä on töitä!
Pakko ei ole luoda pakkoja, mutta kutsun esiin poliittista heräämistä. Muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan englantilaislapset leikkivät ulkona enää vain puolet siitä ajasta kuin heidän vanhempansa aikanaan.
Voisiko meillä olla kansanterveystavoite – hitot, digitavoite – että suomalaislapset leikkivät ulkona vielä 30-luvullakin yhtä paljon kuin me 80-luvun lapset? Missä olet Pekka Puska, sinua tarvitaan taas.
Aini Räisänen on systeemisyyden asiantuntija, laulaja-lauluntekijä ja luova johtamiskuiskaaja. Aini puhuu usein metaforilla, mutta vain parantaakseen tuottavuutta.
