Alakoululaisetkin oppivat ohjelmointia eli koodausta. Mutta tavoitteena ei ole softa-ammattilaisten valmennus vaan tietoyhteiskunnassa tarvittavien perustaitojen kehittäminen.

Kaikista ei tule softanikkareita, mutta kaikki joutuvat työskentelemään tietojärjestelmien kanssa. Kaikki tarvitsevat ymmärryksen siitä, miten tietokone ja sen ohjelmat toimivat. Parhaimmillaan ohjelmointi antaa oppijalle työkaluja, joilla toteuttaa luovuuttaan uusilla alueilla ja tavoilla. Ohjelmoinnillisen ajattelun kehittäminen kehittää oppijan ajattelun taitoja ja ongelmanratkaisukykyjä, jotka valmistavat häntä paremmin tulevaisuuden ja jo tämän päivän haasteisiin.

Peruskoulun tehtävä

Yhteiskunnan näkökulmasta peruskoulu auttaa ylläpitämään yhteiskuntaa tuomalla uudet sukupolvet sen piiriin. Peruskoululla on Suomessa neljä tehtävää.

Opetus- ja kasvatustehtävään kuuluu oppilaiden kehityksen ja hyvinvoinnin tukeminen kotien kanssa, monipuolisen osaamisen ja myönteisen identiteetin rakentamista sekä kasvua demokraattisen yhteiskunnan jäsenyyteen.

Yhteiskunnalliseen tehtävään kuuluu tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen, sekä inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kartuttaminen.

Kulttuuritehtävään kuuluu kulttuurisen osaamisen, kulttuuri-identiteetin sekä kulttuurisen pääoman rakentamista.

Tulevaisuustehtävään kuuluu maailman muutostarpeiden kohtaaminen avoimesti, kriittisesti ja vastuullisesti.

Koodaus opetussuunnitelmassa

Vuonna 2014 julkaistu kansallinen perusasteen opetussuunnitelma (OPS) astui voimaan vuonna 2016. Uutta suunnitelmassa olivat muun muassa seitsemän laaja-alaista osaamisaluetta, jotka tulisi ottaa huomioon kaikkien oppiaineiden opetuksessa.

“Koodaus”-sanaa OPSissa ei ole. Siellä puhutaan ohjelmoinnista, digitaalisista taidoista, sekä ohjelmoinnillisesta ajattelusta. Ohjelmointitaito sinällään ei ole OPSin tavoite, vaan nimenomaan computational thinking: kyky ratkaista ongelmia systemaattisesti ja ilmaista ratkaisut siten, että tietokone voi ne suorittaa.

Mutta taitoja ei voi oppia vain lukemalla niistä – niitä pitää harjoitella. Siksi peruskoulussakin on erilaisia ohjelmointitehtäviä ja -harjoituksia, joiden avulla opitaan sitä ohjelmoinnillista ajattelua. Tärkeä elementti on luovan ohjelmoinnin huomiointi, etteivät ohjelmointiharjoitukset tyhmisty pelkiksi algoritmiharjoitteiksi.

Koodaus osana yleissivistystä

Miksi sitten ohjelmointi on tuotu opetussuunnitelmaan? Yhtä hyvin voitaisiin kysyä, miksi vasta vuonna 2016. Koulun tulee tehtävänsä mukaisesti opettaa lapsille tiettyjä taitoja, arvoja ja asenteita. Kun yhteiskunta digitalisoituu ja muuttuu yhä vahvemmin tietoyhteiskunnaksi, tulee koulunkin varustaa lapset siihen yhteiskuntaan sopivilla taidoilla.

Jotkut ehkä muistavat, että syysloma oli alunperin perunannostoloma. Suomalainen koulu on siis kautta historiansa myötäillyt yhteiskunnan tarpeita.

Ja vaikka jotkin IT-alan firmat ja vaikuttajat haluavat keinolla millä hyvänsä lisätä ammattikoodareiden saatavuutta, ei peruskoulun koodaaminen suoraan tähän tarpeeseen vastaa. Vaikka koulussa opetetaan äidinkieltä, musiikkia ja liikuntaa, emme oleta, että joka koululaisesta tulisi kirjailija, muusikko tai huippu-urheilija.

Vastaavasti on selvää, että vaikka jostakin lapsesta kehittyy taidemaalari, koodari, matemaatikko tai kokki, he eivät saavuta tätä ammattitaitoa peruskoulun oppimäärän avulla. Jos joku nuori alkaa lähestyä ammattilaisosaamista ennen jatko-opintoja, on syynä poikkeuksetta oma harrastuneisuus – siis omaehtoinen vapaa-ajan käyttö tiettyjen taitojen kehittämiseen.

Musiikkiopistot ja urheiluseurat ovat hyviä esimerkkejä järjestäytyneestä nuorten uravalmennuksesta. Muilla aloilla nuoren taitojen kehittyminen on enemmän kiinni oman kiinnostuksen tuomasta harrastuneisuudesta. Jotkut innostuvat kirjoittamaan runoja, toiset pelaamaan tietokonepelejä, kolmannet koodaamaan omia juttuja tietokoneella.

Peruskoulun roolin tässä voi nähdä ovien avaajana tai inspiraation herättäjänä. Yksittäinen hyvän opettajan lause oikealla hetkellä voi olla se laukaiseva hetki, joka herättää yhden lapsen kiinnostuksen tiettyyn alaan. Suomalaisen koulun lyhyet koulupäivät antavat mahdollisuuden nuorille kehittää tietyn alan ammattiosaamista lähes vuosikymmenen ajan, mitä mahdollisuutta monissa muissa maissa ei ole.

Suomen omalaatuinen koulu

Suomalainen koulu poikkeaa tyystin muiden maiden kouluista. 1800-luvun kansakoulu ja maksulliset oppikoulut koettiin epätasa-arvoisina, joten jo 1930-luvulla muun muassa kirjoittajan äidinäidinisä Oskari Mantere alkoi kehitellä ajatusta yhteiskoulusta, jossa rikkaat ja köyhät lapset olisivat ikäryhmittäin samoissa luokissa.

Ajatus herätti tietenkin vastustusta, kun pelättiin että tyhmät oppilaat hidastavat fiksujen oppilaiden etenemistä. Peruskoulua alettiin kuitenkin kokeilla Lapista alkaen 1970-luvulla ja koska se tuntui toimivan, siitä yleistyi koko maan käytäntö.

Mutta tuottiko peruskoulu hyviä oppimistuloksia? Tähän vastasi vasta vuonna 2001 tehty kansainvälinen peruskoulutuksen vertailu PISA.

Suomi oli ylivoimainen ykkönen. Tämä oli yllätys.

Suomessa epäiltiin virhettä vertailussa. Vuoden 2004 tuloksissa Suomi oli taas ylivoimainen ykkönen. Tästä alkoi Suomen maine opetuksen huippumaana. Ja PISA-menestys on osoittanut, että köyhälle maalle suunniteltu tasa-arvoinen, edullinen koulujärjestelmä tuottaa paljon parempia tuloksia vähemmällä työllä kuin huipputuloksien tahkoamiseen optimoidut koulujärjestelmät muualla.

Emme tavoitelleet huippulaatua, mutta löysimme vahingossa toteutustavan, jota muualla ei ole löydetty.

Käytännössä kaikkialla maailmassa kun perusopetuksesta on haluttu parempaa laatua, on työkaluina ollut standardoitu testaaminen eli oppimistulosten arviointi ja mittaaminen ja huonoista tuloksista rankaiseminen – sekä oppilaan, opettajan että koulun rankaiseminen.

Huonojen koulujen rehtorit voidaan vaihtaa, huonot opettajat potkia pois ja huonot oppilaat ohjata suorittavan työn linjoille. Tietyissä Euroopan maissa on edelleen peruskoulussa jopa 3 haarautumiskohtaa, jossa standardikokeen tulokset määräävät tulevaisuuden: tehdastyöläisen polulle joutunut 3-luokkalainen ei pääse yliopistoon koskaan.

Suomessa ei edes tiedetä, ketkä ovat hyviä opettajia tai hyviä kouluja. Meillä ei ole kansallisia mittareita, me luotamme kouluihin ja opettajiin. Tämä luottamus ja vapaus myös mahdollistavat erinomaiset tulokset ja omalaatuiset toimintatavat. Toki myös huonot suoritukset. Mutta kaikenkaikkiaan PISA-tulokset osoittavat, että suomalaisten koulujen lyhyet koulupäivät, leikinomainen opetus ja läksyjen vähyys tuottavat huipputuloksia.

Vaikka viime aikoina on uutisoitu suomalaisten koulumenestyksen heikkenemisestä, on todettava, että heikkeneminen on hyvin vähäistä. Enemmän PISA-sijoituksiin on vaikuttanut se, että Singapore ja Kiinan kaupunkivaltiot ovat suoraan ohjastaneet koulujaan pärjäämään PISAssa, joten näiden koulujen toiminta on viimeiset 15 vuotta optimoitu tuottamaan hyviä tuloksia PISAssa.

Nämä kaupunkivaltiot ovat siis saavuttaneet Suomen pistemäärät, mutta kouluarki on melko erilainen: koulupäivät ovat pitkiä, välitunteja ei juuri ole, ja käytännössä kaikki lapset viettävät iltapäivät ja illat yksityisopetuksessa. Näiden maiden lapsilla ei ole vapaa-aikaa, mikä näkyy myös maiden itsemurhatilastoissa. Mutta tällaisella toiminnalla he pääsevät nippanappa samoihin tuloksiin mihin suomalainen rento koulu pääsee.

Koodaus maailman kouluissa

Suomessa ohjelmointia harjoitellaan koulussa pakollisesti ensimmäiseltä luokalta alkaen, osana laaja-alaisia taitoja eli kaikissa oppiaineissa. Muissa maissa ohjelmointi on pääsääntöisesti oma oppiaineensa, joka ei ala alaluokilla.

IT-kouluttajissa näemme, että ohjelmointi omana oppiaineenaan tuottaa kapeampia oppimistuloksia. Koodaustunneilla opitaan sitten Pythonia ja looppien rakentelua ja rekursiota. Ihan kiva, kyllä niistä varmaan on sitten ohjelmointiammattilaiselle hyötyä joskus tulevaisuudessa. Monissa maissa ohjelmointi on peruskoulussa hyvinkin suoraan ict-alan osaamisvajeen kattamiseksi.

Mutta Suomessa ei opetella looppeja looppien vuoksi. Lapset esimerkiksi rakentavat digitarinoita tai pelejä vaikkapa Napoleonin elämästä. He oppivat historiaa ja yhteiskuntaoppia ja siinä samalla tulee ohjelmointiakin vahingossa opittua kun se opittu asia pitää ilmaista vaikkapa Scratch-ohjelmointiympäristössä tuotettavana digitarinana.

Entä tulokset?

Suomen OPS ja ohjelmointi ovat hieno kehys, jossa voidaan toteuttaa upeasti lasten kasvamista osaksi tietoyhteiskunnan jäsenyyttä. Käytännön haaste on kuitenkin se, että koska Suomen koulut ja opettajat ovat autonomisia, heitä ei voi pakottaa mihinkään. On täysin mahdollista, että opettaja jättää ohjelmoinnin lähes kokonaan huomioitta opetustaan kehittäessään.

Valitettavasti oppimistulokset vahvistavat muutoksen hitauden. Vain häviävän pieni osa 6-luokkalaisista osaa edes perusteita ohjelmoinnillisesta ajattelusta, jotka jo viisivuotias kykenee omaksumaan muutamassa tunnissa sopivan pelin avulla. Ohjelmoinnin opetusta tapahtuu aivan liian vähän.

Koordinoin itse Koodiaapinen-MOOCin vuonna 2015, jolloin saimme nollabudjetilla 1500 opettajaa ottamaan koodauksen opetuksen haltuun, mutta selvästi työtä on vielä paljon tehtävänä.

Koulujen ja opettajien tukea tarvitaan yhä. Kaikenlaiset iltapäiväkerhot, opettajien täydennyskoulutus sekä opetusmateriaalit ovat tarpeen. Niitä tulee kehittää, tuottaa ja hankkia koulujen ja opettajien käyttöön.

Ohjelmointi tulee ymmärtää koulussa ensisijaisesti luovana itseilmaisun ja opiskelun välineenä. Ohjelmoinnin harjoittelun tulee olla luovaa kokeilua ja irrottelua. Jos ohjelmointia opetetaan kuten vanhakantaisesti matematiikkaa, on opettaja pahasti harhautunut – monesti syynä on huonosti tehty oppikirja, jossa ohjelmointi on ymmärretty vain osana matematiikan opintoja.

Tarmo Toikkanen on oppimisympäristöjen design-tutkija, Koodiaapinen-MOOCin koordinoija, opettajankouluttaja ja IT-kouluttajat ry:n puheenjohtaja. Hän toimii Suomen Koodikoulussa asiantuntijana.

Artikkeli on ensimmäistä kertaa julkaistu Sytyke -lehdessä.
Lisätietoja www.sytyke.org